Sunnuntaiaamuna heräsin kuuden maissa, ja päätin lahteä käväisemään kaupassa aamulla heti kahdeksan jälkeen. Olin saanut soitettua onnittelut äidilleni Suomeen (Suomi on 7 tuntia Ohion kellonaikaa edellä), ja itse kun en ole äiti niin en äitienpäivää juhlistanut.
Pääsin ulos autotallista ja olin kääntymässä ensimmäiselle poikkikadulle, kohti päätietä, kun pikkuruinen koira juoksee keskella tietä suoraan kohti autoa. Pysäytin auton - vauhtini oli ollut kävelyvauhtia koska olin juuri lähtemassä pihasta. Koira juoksee jotakuin kohti, kun kyykistyn ja kutsun sitä luokse. Siina se sitten tuhisi ja irvisteli, en tiedä olivatko irvistykset yritys pelotella minua, vai oliko se itse peloissaan. Luokseen se kuitenkin päästi, ja koppasin pikkuruisen otuksen syliin.
Yöllä oli satanut kaatamalla. Koira oli kuitenkin muuten kuiva, puudelin pitkät korvat ja jalat vain olivat märät. Katselin ympärilleni, joskus ihmiset paastavat koirat etupihoilleen ulkoilemaan, ja ne sitten karkaavat. Näkyvissa ei ollut ristinsielua. Päätin vieda koiran kotiini, turvaan. Vaikka alue on pikkuteitä, ja nopeusrajoitus 25 mph (40 kmh), läpikulkuliikenne joskus painaa vähintään kuuttakymppiä eikä paljon katsele eteensä.
Ajoin siis takaisin autotalliin, koira kiltisti takapenkillä. Tämä neiti taisi olla kääpiövillakoira, ihan puhdasrotuinen. Yhdellä kädellä sita saattoi kantaa ja kevyt se oli. Kahden litran limsapullo painaa enemmän. No, kauppaan piti päästä, eli mitä tehdä koiralle. Meidan neidit söisivät sen suupalana. Kaikki omaa kokoa pienempi koetaan viholliseksi, tai kaniiniksi. Onneksi kellarissa oli Kimin pentuaikainen suht' pieni metallihäkki (suht' pieni, saksanpaimenkoiralle siis). Pikkuriikkiselle puudelille tilaa oli valtavasti.
Häkki oli pikapystytettavää mallia. Sain se pystyyn, autotallin etuosaan. Pohjalle pari paksua pyyhetta, löysin myos Kimin pentuaikaisen vesikupin jonka täytin ja jätin häkkiin. Sitten annoin koiralle evääksi muutaman koirankeksin murusina. Ulkona oli viileää, autotallissa huoneenlämpöistä niin että koiran pitaisi pysya kunnossa. Jätin valot päälle autotalliin ja ajoin pikavauhdilla ruokakauppaan. Mies siis nukkui, en viitsinyt herättää noin aikaisin sunnuntaina kun yleensa miehellä on aina työviikon lopussa univelkaa.
Olin takaisin kotona puolella tunnissa. Pieni yllätysvieras nukkui häkissään. Omat koirat eivat vielä tienneet, etta talossa on tunkeilija, ja halusin tämän olotilan jatkuvan. Lähdin omien koirieni kanssa lenkille ja toivoin etta vastaan tulisi joku, joka kaipaa koiraansa. Meidan alueella on ollut hukassa paljon koiria. Lähinnä pieniä, silkkiterriereita tai chihuahuaoita..chihuahuaita...chihuahuaja.. chihuahua-koiria. En tiedä kaappako joka pienia koiria ja myy edelleen, jäävätko ne autojen alle eikä kukaan ilmoita vai mitä? Vähän aikaa sitten varoiteltiin, etta täällä liikkuu kojootti, lieko se syyllinen osaan katoamisista.
Kukaan ei kuitenkaan tätä koiraa kaivannut, eika kukaan naapurustossa tiennyt kenelläkään olevan puudelia. Piti siis lähteä laittamaan ilmoitusta Internettiin. Miss Puudelilla ei ollut pantaa. Koirilla täällä pitaa olla veromerkki, ja se pitäisi olla aina koiran mukana. Mutta aika harvoin pienillä koirilla sitä näkee. Ihmiset ajattelevat, etta ei se meidän koira mihinkaan karkaa! Yhden naapurustossa vapaana juoksevan saksanpaimenkoiran omistajan löysin, kun koiralla oli veromerkki, ja sen avulla verkosta löytyy omistajan tiedot.
Liimailin postilaatikkooni lappuja, joissa kerrottiin loydetyn pieni koira, tuntomerkkeja vastaan voin luovuttaa. Postitin verkossa kolmeen paikkaan, ensin Craigslist'iin, joka on paikallinen (maanlaajuinen, mutta kaupunkikohtainen) osto-myynti-seuranhaku-löytötavara-ja-niin-edelleen -lista. Laitoin ilmoituksen myos paikkaan nimelta petfbi, jossa eksyneita tai löydettyjä eläimiä voi etsia mm. tuntomerkkien ja paikan perusteella. Craigslistin ilmoitukseen kirjoitin, etta jos omistajaa ei loydy maanantaihin mennessä, joudun viemaan koiran Franklinin piirikunnan suojapaikkaan/löytöeläinkotiin. Sitten ilmoitus myos virallisille Franklinin piirikunnan kadonneitten eläinten palstalle.
Sain vastauksen Craigslistin ilmoitukseen saman illan aikana. Valitettavasti se ei ollut koiran omistaja, vaan joku, joka oli huolissaan siitä etta aioin vieda koiran suojapaikkaan. Suojapaikat yleensa antavat koiran edelleen adoptoitavaksi, ellei sitä ole haettu kolmen päivän kuluessa. Paljon on ollut puhetta, etta koirat, joita ei onnistuta adoptoimaan joudutaan lopettamaan. En usko, etta suloisella pienellä puudelilla olisi vaara jäädä adoptoimatta, mutta kuitenkin. Vaihdoimme muutaman sähköpostin, ja han sanoi voivansa tarjota koiralle väliaikaisen kodin siihen asti kun omistaja löytyy, ja jos ei löydy, hän adoptoisi koiran itse.
Vähän tuo mietitytti, onko tässä jokin petkutusyritys, ja nainen myy koiran edelleen kiskurihinnalla jollekin toiselle. Vai onko tässä vaan joku, joka ei halua maksaa koiran adoptiomaksua. Mutta ajattelin, etta katsotaan josko omistaja löytyisi maanantain aikana.
Maanantaiaamuna tarkistin sähkäpostin heti herättyani. Ei kyselyjä. Ovikello ei ollut soinut, ei myöskään puhelin. Vähän kummastutti. Koira oli selvasti trimmattu vastikään. Turkki oli puhdas. Mutta kynnet olivat julmetun pitkät! Miksi trimmata koira, mutta ei leikata kynsiä? Koira oli kamalan laiha, luut pistivat terävinä kyljistä ja rinnasta. Jos tämä oli rakas lemmikki, miksi se oli niin laiha?
Minulla on aina kotona purkkimuonaa, laitan sita joskus koirieni kuivan ruuan päälle lisähoukuttimeksi (koirani ovat maailman nirsoimpia koiria...) Sekoitin tätä suolattoman kananliemen ja kurpitsasoseen kanssa. Puudeli sai tätä sunnuntaina seka lounaaksi etta illalliseksi ja pisteli kaiken poskeensa vauhdilla. Pelkasin vähän, etta jos oudosta ruuasta tulee ripuli, mutta iltakakit olivat normaalit. Maanantaiaamuna samaa ruokaa tarjolla, ja taas maistui. En kyllä tiennyt miten paljon (tai lähinnä vähän) noin pienella koiralle voi antaa. Purkki sanoi etta 1/4 - 1/2 purkkia per 10 paunaa. Tama koira ei varmana painanut viittakaan paunaa.. Ehka se sai liian paljon, mutta raukka oli laiha ja nälkäinen. Päiväkakki oli sitten jo kaksinkertainen edelliseen verratuna!
Omat koirani kuitenkin huomasivat, etta autotallissa on jotain tekeillä. Ovi keittiostä autotalliin oli auki, koska halusin autotallin lämpötilan pysyvan sisälämpötilan lukemissa. Oven eteen rakensin pienen barrikadin etteivät koirat yrittaisi mennä katsomaan, mitä autotallissa luuraa. Seka sunnuntai- etta maanantaiaamu olivat rankkoja siina mielessä, että nyt piti ulkoiluttaa ja syöttää kolmea eri koiraa, kaikki eri lailla. Vanhin koirani ei syö, ellen istu sen vieressä ja ravistele kuppia puolen minuutin välein. Ja ruokaan pitää sekoittaa seka suolatonta kanalienta että suolatonta keitettyä kanaa. Nuorempi koirani syö vasta kun muut ovat syöneet. Sitä ennen se saattaa maistaa pari suupalaa. Vasta kun palaan keittiöön likaisten lautasten tai kuppien kanssa, nuorempi koira alkaa syöda. Sitten oli tämä uusi 'perheenjäsen' joka kylla söi, mutta sillekin piti kehitellä minikokoinen erityisannos.
Kävelylla nuorin koira painaa taytta vauhtia. Mina seuraan puolihölkkää perässä. Vanhempi koirani puolestaan kävelee hitaammin kuin etana. Lenkit kestävät kauan, koska liikumme noin kilometrin tunnissa. Ja sitten tämä vieras! Puudelilla ei ollut pantaa! Niinpa käytin sita lenkillä laittamalla remmin kaulan ympäri. Onneksi se oli niin pieni ettei se vetänyt. Iloisesti se pomppi menemään ja teki tarpeensa nätisti.
Puudelin salakuljetusyritykset talon läpi eivat sujuneet kovinkaan salaisesti (yritän olla avaamatta autotallin ovea ellei tarvitse, jousi on hajonnut täällä asumisen aikana kaksi kertaa, ja on hemmetin kallis uusia). Vanhempi koirani tiesi maanantaina että autotallissa on uhka! Tai jotain! Alkoi loputon kitina ja nuuhkiminen. Tiesin etta kitinä ei loppuisi ennenkuin vieras autotallista olisi kadonnut. Koirani totesivat selvästi, että voivat haistaa vieraan koiran.
Kukaan ei ollut vielakaan vastannut ilmoitukseen kadonneesta puudelista. Otin yhteyden tuohon Julia-nimiseen naiseen joka lupasi tarjota väliaikaisen kodin. Tekstiviestien perusteella kaikki kuulosti hyvältä. Hänellä oli ollut kaksi pientä koiraa aikaisemmin. Molemmat nyt kuolleita, toinen vasta viime syksynä. Han oli tyttärensä kanssa kirjastossa, ja kysyi voisiko tulla katsomana koiraa siinä päiväsaikaan. Tekstasin hänelle osoitteeni. Hän asuu Dublinin kaupunginosassa, eli aikalailla kaupungin toisella puolella.
Odottaessani häntä mieleen tuli kertomuksia Craigslistiin liittyvista murhista ja ryöstöistä. En nyt uskonut, etta han ajaisi tänne murhaamaan minut, mutta minulla on vilkas mielikuvitus. Kun sain tekstin 'hei, olen täällä' vilkaisin ulos ikkunasta. Hemmetti, näen vain auton pihatiella. Siihen tyssäsi suunnitelma katsoa ensin ovisilmästä ja pitaa pamppu valmiina jos siellä onkin 200-kiloinen korsto!
Avasin autotallin oven, koska koira oli siellä. Hänellä oli kai samoja epäilyja, sillä hän ei poistunut autostaan ennenkuin näki, etta olen harmittoman näköinen naisihminen enkä 200-kiloinen korsto! Iloinen yllätys, etta hänellä oli mukanaan 2-vuotias tyttärensä ja hän oli oikein mukava. Han katsasti puudelin kanssasi (olin alkanut kutsua puudelia Lilyksi, kun ajattelin etta sillä pitää olla nimi). Hän oli samaa mieltä, etta aika vasta trimmattu, mutta laiha ja kynnet tosi pitkät (mieleni oli tehnyt leikata ne, mutta en ole koskaan käsitellyt noin pientä koiraa, ja minulla on vain isot koirankynsisakset, mallia '45-kiloinen saksanpaimenkoira')
Niinpa Lily sitten lähti Julian matkaan. Sain Julian osoitteen ja puhelinnumeron. Hän sanoi varovansa, ettei kiinny koiraan heti alussa, jos omistaja löytyy. Tuumailimme, että jos viikon päästä ei vieläkään ole yhteydenottoja, hän pitää Lilyn. Sain häneltä tänä aamuna tekstarin. Lily on pirteä ja jaksaa hyvin. On kuulemma vähän epaileväinen kissojen kanssa (Julialla on kaksi kissaa!), ei halua syöda kuivamuonaa, mutta muuten iloinen. Koko täällä olon ajan Lily oli hyvin kiltti. En vikissyt, ei haukkunut, heilutti häntää kun kävin katsomassa.
Jatkosta on ristiriitaisia tunteita. Toisaalta haluan etta omistaja löytää koiransa. Mutta millainen omistaja ei ainakaan näytä etsivän koiraansa. Muut pikkukoiran täällä kadottaneet ovat jakaneet lehtisia, liimanneet niitä joka lyhtypylvääseen ja ilmoittaneet verkossa kaikkiin mahdollisiin listoihin. Mina laitoin ilmoituksen kolmeen suurimpaan verkkopaikkaan, kyltin postilaatikkoon ja kiersin naapurustoa. Lisäksi laitoin sähköpostilla kuvauksen ja koiran kuvan loytöeläinpaikkaan, niin että jos omistaja menee sinne etsimään koiraansa, hän saa minun yhteystietoni.
Ja miksi koira oli trimmattu, mutta rikollisen pitkakyntinen (ha ha)! Ja miksi niin laiha! Tiedän etta Julia hoitaisi Lilya hyvin, ruokkisi ja leikkaisi kynnet. Mutta jospa Lily on varastettu jostain kauempaa ja sitten karkasi.
En tiedä.. Tiedan vain sen, etta tänä yöna Lily nukkuu hyvin ja on turvassa. Toivottavasti ei ikävöi perhettään. Mutta on turvassa, sehan on pääasia! Toivon, etta tarinalla on onnellinen loppu!
12.5.2015. Sain soiton kännykkaani illalla yhdeksän aikaan. Meilla oli vieraita niin että annoin sen mennä vastaajaan. Kipaisin kuitenkin kuuntelemaan viestin melko pian, kun ajattelin etta ehkäpä se on koirasta. Ja omistajahan siellä soitteli. Kertoi koiran tuntomerkit (ja sessun nimi on Cloe), jätti numeronsa ja pyysi soittamaan. Kuulosti huolestuneelta. Laiton tekstarin Julialle, ja kysyin onko OK antaa Julian numero tälle Selenalle. Julia sanoi OK, ja soitin sitten Selenan numeroon. En jutellut pidempään, kerroin vain että koira on hoidossa ja annoin Julian numeron. Vähän myöhemmin sitten tuli tekstari Julialta että Cloen mami on matkalla hakemaan koiransa kotiin. Koira oli myös tunnistanut nimensä. Vielä vähän myöhemmin tuli vielä viesti, etta Chloe on nyt haettu.
Etsin verkon avulla Selenan osoitteen, ja se oli suurinpiirtein siinä vieressa, mista olin koiran löytänyt. Edelleen ihmettelen, etta miksi koiraa ei etsitty, ainakaan aluksi. Postilaatikossani oli kyltti, molemmilla puolilla, tiedotti etta on löydetty pieni koira. Lähistön ihmisilla ei ollut tietoa puudelista, enka itsekaan muista sita nähneeni. Mutta alue on täynnä pikkuruisia koiria, en kiinnitä niihin paljon huomiota. Lisäksi Chloe tuntui olevan sisäkoira - ikää sillä muuten oli jo 8 vuotta.
Tämän kertomuksen opetus kuitenkin on: laita koiralle panta, ja siihen veromerkki ja nimilaatta! Jos näin olisi ollut tapaus, Chole olisi ollut takaisin kotonaan sunnuntaiaamuna, viiden minuutin sisällä tapaamisestamme. Sen sijaan Chloen mami sai hermoilla pari päivää ja sitten ajaa puolen tunnin matkan pimeässä kaupungin toiselle puolelle hakemaan koiransa kotiin.
Toivottavasti kuitenkin kaikki ovat nyt onnellisesti kotona, ja Chloe'a pidetään hyvänä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti